The journey, not the arrival matters

"I see my path, but I don't know where it leads. Not knowing where I'm going is what inspires me to travel it."

     Vielä viime syksynä ajatukset blogin pitämisestä ja puolesta vuodesta yhden työn parissa tuntuivat ikäviltä. Nyt keväällä ajatukset ovat toiset, ja blogia jää melkein ikävä. Blogin tekeminen on ollut mielenkiintoista ja mukavaa vaihtelua muiden päättötöiden ja kevään kiireiden keskellä.

 

     Blogi toimii mielestäni hyvin päättötyön pohjana, sillä kaikkea ei pitänyt saada valmiiksi kerralla. Ilman tätä jakauttamista, päättötyön tekeminen olisi todennäköisesti jäänyt palautusta edeltävään iltaan. Tosin niin se jäi nytkin, sillä useimpina kertoina sain postauksen valmiiksi vasta edellisenä iltana tai sinä päivänä, jona se piti postata, mutta se oli vain omaa syytäni. Oikeastaan aino huono asia mikä blogista tulee mieleen, on se, että tietokone on siihen välttämätön. Jos käy niin huono tuuri, että kone hajoaa tai netti ei toimi, on postausta vaikea julkaista ja saattaa tämän takia jäädä seuraavaan päivään, jolloin se on jo myöhässä. Vaikka blogin pitäminen oli mukavaa niin kauan, kuin sitä kesti, on mukava viimein päästää siitä irti.

     En itse koe muuttuneeni kirjoittajana, mutta ehkä joku muu voi olla toista mieltä. Koko työ on mielestäni ihan hyvä, ei huonoin mahdollinen, mutta ei paraskaan. Postaukseni ovat mielestäni olleet aika tasaisia, enkä siksi niistä parasta tai huonointa osaa, tai halua nimetä. Itse pidin silti ehkä eniten kuva pohdinnan tekemisestä. Vaikkakin itse kuvan etsiminen tuotti hankaluuksia, sillä jos googlen kuvahakuun laittaa sanan 'matka', sieltä tulee vain matkalaukkujen, karttojen ja maisemien kuvia, eivätkä ne tuntuneet aiheilta, joista haluaisin kirjoittaa.

     Nyt jälkeenpäin ajatellen, olisin ehkä valinnut toisen sanan. Syksyllä ajattelin, että sanasta olisi helppo kirjoittaa sillä siitä saisi paljon irti. Nyt keväällä totean, että matka sanana oli hankala, sillä siitä tulee vain mieleen siirtyminen paikasta toiseen. Postauksia tehdessä yritin miettiä mahdollisimman monia eri näkökulmia sanalle, mutta niitä oli vaikea keksiä. En siis tämän päättötyön aikana ole löytänyt sanastani paljoakaan uusia puolia, vaan tutustuin niihin, jotka jo tiesin, paremmin. Suhtautumiseni sanaan ei siis ole muuttunut hirveästi, sitä vain on tullut pohdittua enemmän kuin aikaisemmin. Sana tuntuu siis yhä samalta kuin syksyllä, ja matkat olivat, ovat yhä ja tulevat todennäköisesti aina olemaankin tärkeä osa elämääni. 

      

     Myös tämä blogi on ollut kuin matka. Viime keväänä saimme tietää, että sellainen tulisi syksyllä. Koko kesän me odotimme sitä vaihtelevin tuntein tietämättä mitä se toisi tullessaan. Syksyllä se viimein kaiken odotuksen jälkeen alkoi. Matkaan kuului paljon iloa, stressiä, onnistumisen ja myös epäonnistumisen tunteita. Nyt, huhtikuun alussa, matkamme on viimein ohi. Tai sitten tämä oli vasta välipysähdys, ja oikea matkamme on vasta alkamassa. Näihin tunnelmiin päätän tämän matkani.

"Half the fun of the travel is the aesthetic of lostness."

Finlands sak är vår

Lähdetään oletuksella, että ei tiedetä milloin ja missä kuva on otettu. Kuva on rajattu siten, että siinä ei näy juuri mitään muuta kuin hymyilevä lapsiryhmä, joka nojaa kaiteeseen. Kuvassa katsekaan ei kiinnity yksittäisiin henkilöihin pitkäksi aikaa, eikä ketään ole tuotu kuvassa erityisemmin esille vaan kaikki ovat vierekkäin samalla etäisyydellä kamerasta. Lapsilla on vanhahtavat vaatteet, joten kuvan ottamisesta on todennäköisesti vierähtänyt jo jonkin aikaa. Ympäristöstäkään ei heti tajua, missä he ovat, vaan kyseessä voisi olla vaikkapa jonkinlainen silta, jossa on katto, tai vaikkapa suuri parveke. Taustastakaan ei erotu oikeastaan mitään, mikä paljastaisi kuvan sijainnin. Kuva on otettu alhaaltapäin ja lapset katsovat eri suuntiin, joten alhaalla on todennäköisesti useita asioita jotka kiinnittävät heidän huomionsa, kuten väkijoukko, josta he tuntevat eri ihmisiä. Kuvassa ihmiset ovat paikallaan, ja ainoa liike tulee lasten heiluttamista käsistä. Tämäkin antaisi sellaisen käsityksen, että alhaalla on ihmisiä. Väritkään eivät kerro kuvasta mitään erityistä esim. vuodenajasta tai muusta sellaisesta, sen ollessa mustavalkoinen. Tosin vaatteet eivät näytä kovin lämpimiltä, joten voisi olettaa että kuvaa otettaessa ei ole ollut ainakaan talvi tai erityisen kylmä sää. Itsessään kuva ei siis ole ihmeellinen, vaan suhteellisen yksinkertainen, mutta merkitys sen takana on sitäkin suurempi, kun tiedetään missä tilanteessa se on otettu.

On kesäkuu vuonna 1941. Toinen maailmansota riehuu maailmalla, Suomessa talvisodan loppumisesta on jo melkein vuosi ja eletään välirauhan aikaa. Suomen ympärillä oleviin maihin hyökätään ja niitä valloitetaan. Vuoden ajan Suomi sai olla jokseenkin rauhassa, mutta kaikki tulisi muuttumaan. Keskiviikkona 25. kesäkuuta vuonna 1941 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja sota kesti vuoden 1944 syyskuun loppuun asti. Talvisodan aikana Ruotsi tarjoutui ystävällisesti ottamaan suomalaisia sotalapsia turvaan Ruotsiin ja jatkosodan alettua lapsia alettiin taas viedä turvaan Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin.

Kuva on siis otettu kesällä vuonna 1941 suomalaisista sotalapsista, jotka ovat lähdössä laivalla Ruotsiin.

Kuvassa ensimmäisenä huomio kiinnittyy lasten iloisiin kasvoihin, joka taas herättää ajatuksen siitä, mitä heille oli sanottu heidän noustessaan laivaan. Kerrottiinko heille totuus siitä, että he olivat matkalla turvaan Neuvostoliitolta, sodalta ja nälältä. Tai ehkä heille sanottiin, että he pääsivät loma-matkalle ja vanhemmat vain tulisivat myöhemmin perässä.

Lapset lähtivät heidän koko elämänsä muuttavalle matkalle, joka ei tulisi koskaan unohtumaan ja jolta osa ei koskaan palaisi vaan he jäisivät sille tielleen. Matka oli myös henkisesti raskas; konkreettinen matka pois Suomesta kohti tuntematonta yksin ja osaamatta edes kommunikoida tulevan perheen kanssa oli varmasti pelottavaa. Lapset vietiin pois perheidensä luota, eivätkä he välttämättä saaneet kuulla koko totuutta, ennen kuin he olivat laivassa ja joku muu kertoi sen heille. Osalle taas matka ja sen merkitys oli tuttu talvisodan jäljiltä, mutta ei sekään varmasti helpottanut asiaa. Joka tapauksessa heidät vietiin vieraaseen maahan johon oli pakko sopeutua, muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Matka oli myös siinä mielessä erilainen, että kukaan tuskin näki mikä sen lopputulos tulisi olemaan. Osa lapsista jäi välitilaan kahden kulttuurin keskelle, tuntematta kuuluvansa kokonaan kumpaankaan kulttuuriin. Myös matka takaisin entiseen kotiin oli vaikea varsinkin koska lapset olivat olleet nuoria kun heidät lähetettiin pois, eivätkä he enää palatessaan muistaneet suomenkieltä. Osalle ainoa perhe jonka he muistivat, oli se jossa he olivat viettäneet viimeisimmät vuotensa ja tämän uuden perheen jättäminen ja vanhan luo palaaminen oli varmasti kamalaa. Kaikkien kokemustensa jälkeen lasten henkinen matka sota-aikana oli varsin rankka ja ehkä vielä rankempikin kuin konkreettinen matka toiseen maahan.

Valitsin kuvan, koska yleensä matkaa ajatellessa tulevat mieleen positiiviset asiat ja sotalapsien kannalta matka pois kotoa, vaikkakin hyvänä tarkoituksena, ei ollut niinkään mukava. Kuva herättää ajatuksia oman maamme historiasta ja siitä, ettei kyseisistä tapahtumista kuitenkaan ole edes sataa vuotta, vaan osa henkilöistä, jotka ovat kokeneet tämän, ovat vielä elossa. Kuva saa myös ajattelemaan, että nykyäänkin jotkut ihmiset joutuvat matkustamaan muualle turvaan omasta kotimaastaan, koska siellä ei ole enää turvallista.

”Travel is more than the seeing of sights; it is a change that goes on, deep and permanent, in the ideas of living.”  

Open until the end

”Mitä minulle voisi käydä? Voisin korkeintaan kuolla, mutta se olisi pientä siihen verrattuna, että antaisi unelmiensa kuolla.”

Rock’n’Roll Suicide Bar kertoo nimensä mukaisesti baarista. Kirjassaan helsinkiläinen trumpetisti, elämäntapakulkuri ja baarimikko Marco Kosonen kertoo matkoistaan ja unelmastaan perustaa oma baari. Unelma omasta baarista oli elänyt jo pitkään hänen mielessään, ja omien sanojensa mukaan baaritiskiin liittyvät mytologiat ovat seuranneet häntä läpi elämän. Jo nuorena kirjojen ja elokuvien vaikutteiden kautta hän oli todennut baaritiskin olevan aitiopaikka koko elämän kirjon tarkkailuun ja viimeistään maailmanmatkaajaisän tarinoiden jälkeen hänelle oli selvää, että baareilla tulisi olemaan jonkinlainen rooli hänen elämässään, tässä vaiheessa tosin kyseessä oli vasta vain haave baariin pääsemisestä. Myöhemmin unelmat vain syvenivät ja viimein syntyi haave oman baarin perustamisesta.

Lopulta hän jätti koulun kesken ja yhdentekevää hänelle oli se, miten hän rahaa sai, tärkeintä oli päästä tienvarteen ja matkalle. Myöhemmin useiden vuosien ja matkojen jälkeen Kosonen päätyy Afrikan ja Etelä-Amerikan kautta Kambodzaan, Koh Rongin paratiisisaarelle minne toinen suomalainen seikkailija Jones oli saanut päähänsä perustaa Broken Heart Guesthousen – turistirysien ulkopuolelta hengenheimolaisia tropiikkiin houkuttelevan guesthousen. Kososelle tarjoutuu tilaisuus toteuttaa unelmansa vaikeapääsyisellä, viidakkoisella myrkkykäärmeitä kuhisevalla saarella ja siihen hän myös tarttuu, koska hankkeen yllä tuntuu leijuvan hyvä karma.

Useiden, sekä ihmisten epäluotettavuuteen että paikalliseen hallintokulttuuriin perustuvien ongelmien läpi puskien Kososen Bowieen, Iggy Popiin, Lou Reediin ja Sinatraan, rappioromantiikkaan ja ”Open Until the End” –sloganiin rakentuva baari eli kolmen talven ajan ja alkoi kukoistamaan, mutta kuoli nuorena ennen kuin homma alkoi tuntua liikaa työltä. Kuvatessaan eläväisesti baarinsa nousun ja tuhon Kosonen avaa samalla sekä omaa menneisyyttään ja filosofiaansa että paikallishistoriaa ja -olosuhteita.

Kirjan tarina on hyvin kerrottu, ja vaikka kirjasta hauskoja kohtia löytyykin, huumori ei silti ole kirjan pääosissa. Pikemminkin Rock’n’Roll Suicide Bar – lopun aikojen matkakirja on kertomus yrityksestä, unelmista, niistä kiinni pitämisestä, unelmien tärkeydestä ja elinikäisen haaveen täyttymisestä. Siitä, että kaikki on mahdollista vaikka kaikki ei aina sujuisi suunnitelmien mukaan. Maailmaa matkannut elämäntapakulkuri viettää kesänsä Suomessa työskennellen vain, jotta hän pääsee talvisin toteuttamaan unelmaansa Koh Rognille.

Kaiken kaikkiaan Rock´n´Roll Suicide Bar, on mukaansatempaava lukukokemus, sekä maailman parhaasta baarista, oman tiensä kulkemisesta, matkustamisen psykologiasta, filosofiasta, uskosta elinikäiseen seikkailuun, ja siitä, ettei mikään lopullisesti kokonaan kuole pois. 

”Se oli siinä, ja mietin oliko tämä nyt tässä. Olinko tullut tienhaaraan, keskimatkan krouviin vai kenties loppusuoralle?"

"Parasta kaikessa on, ettei minulla ole hajuakaan minne olen menossa."

Kuva: levykauppax.fi